TV7:n arkistosta löytyy Mia ja Harri Joen tekemä ohjelma "Aarne Ylppö, Suomen pelastaja?" Kannattaa katsoa.

Aarne Ylpön kirja "Herra on lippuni" (1963) loppuu sanoihin: "Minäkin rukoilen jatkuvasti itselleni sitä armoa, että voisin elää Pyhän Hengen täyteistä elämää ja olla uskollinen Kristukselle loppuun asti sekä tehdä innokkaasti työtä sillä työsaralla, jonka Herra armossaan minullekin avasi yli neljäkymmentä vuotta sitten". Kuten myöhemmin toteamme, niin Aarne harjoitti evankelistan kutsumustaan elämänsä loppuun asti. Hänen ja Ainon hautakivi Akaan Toijalan hautausmaalla sankarihautojen vieressä jatkaa julistamista psalmin 27 sanoin: "Herra on minun valkeuteni ja autuuteni: ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva: ketä minä vapisen!

Vankilatyön alkuajat: Hengellinen työ vankien keskuudessa alkoi jo 1700-luvulla esim. Viaporin vankilassa. Vapaaehtoinen työ eli vankilalähetys sai alkunsa Vaasan linnassa, kun vapaakirkollinen opettaja Alba Hellman alkoi vierailla vankilassa hengellisen työn merkeissä 1870-luvun alkupuolella. Myöhemmin hän sai seuraa nuorista, joiden joukossa oli maaherran poika Henrik Wrede, joka taas innosti sisartaan Mathilda Wredeä kyseiseen työhön. Hän olikin ensimmäinen nainen, joka sai luvan käydä laajemminkin miesvankiloissa, ja jolle avattiin vankilan kirkon ovet sananjulistustehtävää varten. Pitkäperjantaina huhtikuun 3. päivänä 1885 Mathilda Wrede astui ensimmäisenä naisena Kakolan kirkon alttarin eteen julistamaan Jumalan sanaa. Hän uskalsi myös vierailla kuulun murhamiehen, Matti Haapojan luona. Matti kehui aluksi Mathildan isää komeaksi mieheksi, mutta haukkui sitten Mathildaa laihaksi ja rumaksi. Matti sanoi, että ei hänelle kannata puhua Jeesuksesta - hän ei ole kiveä, hän on kalliota. Mathilda totesi, että hyvä niin, kivessä ei mikään pysy, mutta kallion koloon aina tarttuu hieman multaa, jossa siemen voi itää. Jonakin päivänä siinä kasvaa kukkiva pihlaja. Matti ja Mathilda tulivat hyviksi ystäviksi. Syvimmän ahdistuksen hetkellä Matti pyysi luokseen Matildan, mutta Matilda ei voinut tulla - sillä seurauksella, että Matti riisti itseltään hengen hirttäytymällä 1895 tapettuaan ennen sitä kaksi vartijaa. Mathilda Wrede oli erittäin toimelias vankilalähetystyössä, vankien perheiden auttamisessa ja vapautuneitten vankien tukemisessa, mutta vuonna 1913 hänen - ja muidenkin - henkilökohtaiset tapaamiset vankien kanssa kiellettiin, jos mukana ei ollut kolmatta henkilöä. Mathilda loukkaantui tästä ja lopetti vankien tapaamiset, vaikka hän oli itse aiheuttamassa tätä kieltoa tuomalla julkisuuteen tietoja vankien huonoista olosuhteista Suomen vankiloissa.

Aarne Ylppö ja Mathilda tapasivat hyvin aikaisessa vaiheessa Aarnen ollessa pikkupoika. Aarnen äiti osallistui pakanalähetyksen toimintaan ja oli ahkera kirkossakävijä. Kerran Aarne pääsi äitinsä kanssa kyläkäynnille, jossa oli vieraana myös Mathilda Wrede. Äiti pelkäsi, että mitähän siitä tulee, jos arvokas neiti haluaa tervehtiä Aarne-poikaakin, mutta Aarne kumarsi ja pokkasi niin komeasti, että äiti oli tosi tyytyväinen poikansa käytökseen. Vuonna 1921 Aarne sitten meni jopa Mathilda Wreden luo ja pyysi häneltä siunausta vankiloissa tehtävään evankelioimiseen. Mathilda Wrede siunasikin Aarne Ylpön työnsä jatkajaksi vuonna 1921. Saman vuoden syyskuussa Aarne nimitettiin Konnunsuon vankilan opettajaksi, josta virasta hän jäi eläkkeelle syyskuun 23. pnä 1958. Hän tuli tutuksi muissakin vankiloissa Suomessa ja perusti 1956 vankilalähetyspäivät. Konnunsuon vankilassa Aarne sai lisänimen "Konnun pelle". Aarne oli tosi rohkea, innokas ja sitkeä evankelista. Kun johonkin selliin tuli uusi vanki, hänen ensi tervehdyksensä oli: "Asuuko täällä Jeesus?" Kävelypihalla hän puhutteli ulkoilijoita ja kulki vangin vierellä hyppien ja pomppien kertoessaan hänelle Jeesuksesta. "Konnun pelle" ei ollut kuitenkaan haukkumanimi, vaan lempinimi. Vangit kunnioittivat häntä. Lehtitietojen mukaan Aarnen henkeä uhattiin ainakin kerran, kun häiriintynyt vanki lähestyi häntä puukko kädessä ja hoki "Konnun Pelle, Konnun pelle!" Isokokoinen vanki tuli väliin ja pysäytti miehen, otti teräaseen pois ja alkoi ladella kohteliaisuuksia Aarnelle.

Aarnesta on tehty laulukin. Siinä lauletaan mm.: "Sing Sing on vankila ja Konnunsuo - näin pääset hengestäsi Konnun Pelle, Konnun Pelle ja Konnunsuo".

Aarne Ylppö ja juutalaiset: Jatkosodan aikana Aarne sai sydämelleen Obadjan kirjasta jakeet 11-15. Hän ajatteli juutalaisia Suomessa ja natsien juutalaisvainoja. Hän meni arkkipiispa Erkki Kailan puheille esittämään pyynnön, että tämä ottaisi tehtäväkseen puhua juutalaisten puolesta valtakunnan ylimmälle johdolle. Kaila menikin Mannerheimin puheille. Mannerheimin 75-vuotispäivillä Hitler pyysi Suomea luovuttamaan juutalaispakolaiset Saksaan. Mannerheimin kerrotaan vastanneen, että "ainoastaan minun kuolleen ruumiini yli". Vuonna 1943 oltiin luovuttamassa yhdeksää juutalaista Saksaan. Sisäministeri Horelli oli päättänyt luovuttaa kaikki juutalaispakolaiset Saksaan, mutta Tanner sai tietää asiasta ja pysäytti Horellin toimet. Yhdeksän henkilöä oli jo ehditty lastata laivaan, mutta yksi heistä hyppäsi mereen ja kuoli. Laivatuista seitsemän kuoli keskitysleirillä ja yksi pelastui.

– Mannerheim oli pyytänyt kirkon johtajan kantaa ja arkkipiispa kertoi valvoneensa yön miettiessään vastausta. Nyt Kaila tiesi mitä vastata. Obadjan jakeiden lisäksi hän lausui Mannerheimille Sakarjan kirjan jakeen: Sillä näin sanoo Herra Sebaot: Kunniaksensa hän on lähettänyt minut pakanakansojen luokse, jotka ovat teitä saalistaneet. Sillä joka teihin koskee, se koskee hänen silmäteräänsä. (Sak. 2:12.)

Mannerheim sai vahvistuksen omalle kannalleen. Oli todellinen riski asettua vastustamaan valtansa kukkuloilla paistattelevaa natsijohtajaa, mutta tämä joutui lähtemään kotimatkalle tyhjin käsin. Suomessa taivuttiin Jumalan kehotukseen, vaikka Himmler koettikin kiristää Suomea vielä ruokalähetyksillä.

Siitä huolimatta ehti tapahtua tragedia. Loppuvuonna 1942 natsimieliset sisäministeri Toivo Horelli ja valtion poliisijohtaja Aarno Anton toimivat omavaltaisesti ja lastasivat Turussa Saksaan menevään laivaan kahdeksan juutalaista ennen kuin muut ymmärsivät mitä oli tapahtumassa. Kun Väinö Tanner sai kuulla siitä, homma loppui heti ja asiasta meinasi tulla hallituskriisi.

Vilho Koivisto, eläkkeellä oleva vanhempi vartija, kirjoitti Vaasan helluntaiseurakunnan seurakuntalehteen:

Hakeutuessani vankeinhoitoalan palvelukseen aloitustoimipaikakseni tuli Sukevan keskusvankila, jossa minulle avautui myös tilaisuus tutustua vankilaopettaja Aarne Ylppöön. Olin palveluvuorossa vankien iltatoimintojen aikana, kun tapasin vankilan pääportilla hyvin mielenkiintoisen henkilön. Portin lähistölle ajoi virka-auto, jonka kuljettajana toimi vankilan johtaja Leo Kostian. Autosta tuli ulos kaksi hyvin erikoista miestä, jotka lähtivät kohti porttia. Toinen miehistä oli puettuna vangin vaatteisiin. Pienempi miehistä oli hyvin valoisan oloinen ja hänen kasvonsa loistivat leveässä hymyssä kuin Hangon keksimainoksessa julistaessaan olosuhteisiin nähden erikoista sanomaa. Jo kaukaa hän huusi – toinen käsi ojennettuna kohti taivasta. ”Tänään on tapahtunut Sukevan keskusvankilassa ainutlaatuinen, historiallinen tapaus. Olemme käyneet Raudasjoessa kastamassa ensimmäisen täällä uskoon tulleen vangin.” Jäin hiukan hämilläni seuraamaan ja katsomaan tilannetta. Asia kuitenkin selkiintyi hyvin nopeasti, kun johtaja nousi autosta ylös ja ilmoitti minulle, että tämä henkilö on Konnunsuon keskusvankilan opettaja Aarne Ylppö, joten voitte laskea hänet vangin kanssa sisälle. Jäin kuitenkin ihmetellen miettimään vankilan johtajan osuutta tällaisessa tilanteessa. Oliko vaikuttimena se, että kysymyksessä oli arkkiatri Arvo Ylpön veli. Muussa tapauksessa hänen täytyi olla hyvin myötämielinen näihin asioihin. Muuten en voi käsittää, että hän vankilan johtajana lähtee autonkuljettajaksi tällaiselle matkalle ilman saattovartijaa, sillä kyseessä oli vanki, jolla oli hyvin pitkä tuomio ja jäljellä vielä useita vuosia. Mikä yhteiskunnallinen kohu siitä olisi syntynyt, jos tämä vanki kaikesta huolimatta olisi karannut ja saattotehtävissä itse laitoksen johtaja. Mielessäni ihailin tämän miehen, Aarne Ylpön, toimintaa ja sitä intoa, millä hän oli työhönsä antautunut. Nytkin hän oli kesälomamatkallaan eikä tämä ollut poikkeus. Vankien päivittäisellä ulkoilualueella hän liikkui Raamattu kainalossaan miesten joukossa kuin kala vedessä kertoen heille taivaallista sanomaa. Hän julisti kaikella innolla sanomaa armahtavasta Jumalasta ja Hänen pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, joka voi paatuneimmankin ihmisen muuttaa. Tämä muutos saa aikaan yhteiskuntaan sopeutuvan ihmisen ja samalla avaa eteen myös taivasosuuden. Illan hartaushetkessä hän kiitti Jumalaa myös siitä, että sai ”Dynamiitti-Keinäsenkin" johdattaa pelastukseen.

Viimeinen joulu:

Kerrotaan, että Aarne Ylppö vielä elämänsä viimeisenä jouluna halusi tavata Kakolan vankeja. Hänen voimansa olivat kuitenkin jo niin lopussa, etteivät jalat enää nousseet porrasaskelmille. Mutta nuo Kakolan usein karskitkin miehet, moninkertaiset rikoksen uusijat, joilla monilla oli vielä pitkät tuomiot edessään - vaikka paljon oli lusittuja vuosia jo taakse jäänytkin – herkistyivät voimansa menettäneen vanhan miehen vierellä. Tuon miehen he olivat vuosien saatossa oppineet tuntemaan ja hän herätti heissä suurta kunnioitusta. Nyt nämä miehet kantoivat entisen opettajansa kerrokselta kerrokselle. He pysähtyivät jokaisella kerroksella antaen hänelle tilaisuuden julistaa joulun ilosanomaa ja tuoda vielä jäähyväisinä oman henkilökohtaisen joulutervehdyksensä. Tampereella sairaalassa hän kierteli huoneissa julistamassa armon sanomaa toisille potilaille.

Viimeinen maanpäällinen matka:

Sitten tuli viesti, että vankilaopettaja Aarne Ylppö oli saanut iäisyyskutsun – hänen ajallinen matkansa oli päättynyt maaliskuun 7. päivänä 1970. Suuri vankien hengellisen työn ystävä ja tekijä oli poistunut. Hänen siunaus- ja muistotilaisuutensa pidettiin Tampereen helluntaiseurakunnan temppelissä, johon minullekin avautui tilaisuus lähteä kollegani Pentti Soukkamäen kanssa. Mukaamme liittyi myös Vaasan helluntaiseurakunnan paimen Mauno Viinikkala. Tehtäväksemme tuli Pentin kanssa laskea siunaustilaisuudessa Ylpön arkulle vankilanjohtaja Leo Kostianin henkilökohtainen kukkalaite sekä Vaasan lääninvankilassa olevien vankien seppele. Vangit olivat keskuudessaan keränneet päivärahoistaan varat seppeleen ostoa varten ja halusivat näin kunnioittaa opettaja Aarne Ylpön muistoa ja elämäntyötä. Muistotilaisuudessa oli mukana yhteiskunnan hyvin vaikutusvaltainen virkamiesedustus. Tilaisuus muodostui herkän puhuttelevaksi hetkeksi, jossa laajalti ja suurella kunnioituksella sekä arvonannolla kuvailtiin Ylpön elämäntyötä. Jo eläkkeellä oleva entinen vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja, hallitusneuvos Valentin Soine piti muistopuheen. Puheessaan hän käsitteli Ylpön antaumuksellista ja kutsumuksensa mukaista työtä vankien ja koko vankeinhoidon hyväksi. Hän toi esiin myös ne alkuaikojen vaikeudet, joita Ylppö joutui työssään kokemaan. Ylppö sai kuitenkin toiminnalleen näissäkin tilanteissa ylijohtajan varauksettoman tuen. Arkkiatri Arvo Ylppö kertoi puheessaan, miten he eivät sukuna voineet ymmärtää sitä, että hänen veljensä lopetti lakitieteen opintonsa ja siirtyi vankilaopettajaksi. Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä ymmärtäväisemmiksi he tulivat veljen valintaa kohtaan. Harvoin voi tavata työhönsä niin paneutunutta ja innoittunutta ihmistä kuin hänen Aarne-veljensä oli. Hänen käyntinsä heidän perheensä luona toi aina mukanaan lämpimän tuulahduksen. Tuliaisena hänellä yleensä oli luettavaa. Kokonaisuutena arkkiatrin puhe kuvaili veljeä ja hänen elämäntyötään hyvin kauniilla ja herkällä tavalla. Valovoimaisen uurtajan siirryttyä joukoista pois lukemattomat vankilalähetit ovat hyvässä yhteistyössä vuosien saatossa toimineet paikallisseurakuntien ja vankilasielunhoitajien kanssa elämässään langenneiden ihmisten parhaaksi.